Keski-isän ruokasuhe
Olen kasvanut ruokaperheessä. Vanhemmillemme oli tärkeää, että opimme siskoni kanssa syömään jo pienestä lähtien lähes kaikkea, mitä eteen laitettiin ilman ennakkoluuloja.
Ja tämä onnistuikin kadehdittavalla prosentilla. Vaikka elimme varsin normaalia 90-luvun keskiluokkaista elämää Espoon Leppävaarassa, niin ruoka oli (ja on) vanhemmilleni jollain tasolla erityisen tärkeää. Meille oli tärkeää syödä yhdessä aina kun mahdollista ja pitkällä kaavalla. Vanhemmilleni oli äärimmäisen tärkeää, että maistoimme jokaista ruokaa, mitä eteen laitettiin ja olen ollut siitä taidosta elämässäni äärimmäisen kiitollinen.
Ennakkoluuloton suhtautuminen uusiin ruokiin on avannut minulle portteja sellaisiin elämyksiin, jotka olisi voineet jäädä tyystin kokematta ja avannut mahdollisuuksia matkailla eri maailman kolkkiin lähtemättä kodin keittiön lämmöstä yhtään mihinkään. Jostain syystä isällemme oli tärkeää, että meistä, herranjumala sentään, ei tule eteen laitettavia ruokia nenänvartta pitkin tuijottavia “mämminpujottelijoita”.
Ruoanlaitto ei ole kuitenkaan varsinaisesti koskaan kuulunut harrastuksiini, mutta sen verran ruoka on aina innostanut ja kiinnostanut, että olen esimerkiksi ottanut vastuulleni perheemme ruokahuollon ja ruoanlaiton käytännössä kokonaan. Tähän on myös aika yksinkertainen syy: Olen meistä se, joka liikkuu päivisin autolla pitkin kyliä ja minun on helpompi kotimatkalla pysähtyä kauppaan.
Ja koska minä olen se, joka käy kaupassa, niin on paljon helpompaa, että olen se sama yksi ihminen, joka pitää ohjakset käsissään sen suhteen, mitä jääkaapista löytyy ja mitä syödään seuraavat päivät. Silloin ei tarvitse tehdä juurikaan kompromisseja muiden suhteen, ja voin lempeän diktaattorin ottein suorittaa omia kokeilujani.
Oli hyvin luonnollista, että heti esikoisemme synnyttyä rupesin tekemään melko tarkkaa suunnitelmaa siitä, miten saisin hänet ja tulevat lapsemme totutettua syömään ruokia samalla tavalla, ennakkoluulottomasti ja laaja-alaisesti. Ja esikoisemme ymmärsikin tehtävän erinomaisesti ja upotti silmiemme edessä sienet, katkaravut, oliivit ja oikeastaan kaiken muunkin mitä hänelle tarjosimme. Kirjaimellisesti helpoin homma, mitä olen koskaan tehnyt. Olin täynnä ylpeyttä ia itsevarmuutta. Muistin mainita asiasta lähes jokaiselle vastaantulevalle ihmiselle.
Kaikki menikin hyvin, kunnes vaimoni synnytti kuopuksemme, tuon pikku paskiaisen. Hänen ensimmäinen elämäntehtävä oli palauttaa minut maanpinnalle. Ensimmäinen iso varoitusvalo olisi pitänyt olla se, että pullo ei kelvannut ei sitten ollenkaan. Ei mikään pullo. Tästä syystä vaimoni sitten eli käytännössä ensimmäisen vuoden verran korkeintaan kahden kädenmitan ja yhden puhelinsoiton päässä tuosta kiittämättömästä eläimestä.
10 kk iässä olin kirjoittanut ylös mitä hän mieluusti söi:
- Tissiä
- Nöyhtää
- Pölyä
- Leivänmurusia
- Kenkiä
- Vanhoja paristoja
- Kokonaisen vessaharjan
- 74-osaisen työkalusarjan
- Isin 130€ maksaneen XQD-muistikortinlukijan (veikkaus)
- Radioaktiivisia teollisuuden sivutuotteita
- Vanhempiensa kärsivällisyyttä
- Ihan mitä se itse haluaa
Ja hän söi vähemmän mielellään:
- Vahingossakaan mitään kiinteätä, tai nestemäistä materiaalia, mitä on missään ihmiskunnan historian vaiheessa yritetty soveltaa ihmisravinnoksi missään nälänhädän eri vaiheessa kulttuuriperinnöstä riippumatta
Vaikka oltiin kokeiltu:
- Yllättämällä
- Väsyttämällä
- Suostuttelemalla
- Ylösalaisin
- Kevyessä vastatuulessa
- Purjeveneessä
- Heti aamusta
- Inuiittien perintömailla
- Painottomassa tilassa avaruuden rajamailla
Tämän jälkeen saimme kuin saimme hänet syömään jotain kiinteää, mutta tilanne ei sitten helpottunut millään. Tätä kirjoittaessa, noin neljä vuotta myöhemmin, asia on helpottanut vain pinnallisesti. Minkä tahansa uuden ruoan maistaminen vaatii todella tiukkoja psykologisia harhautuksia ja Ahtisaaren neuvottelutaidot. Luonnollisesti kaikki epäterveelliset herkut uppoavat kaksin käsin (myös vanhempien selän takana) ja burgerit ja pizzat ovat myös vähemmän yllättäen varsin tervetullutta kamaa. Mikään muu ei.
Kun lapsi luovutetaan synnytyslaitokselta vanhemmilleen, syntyy jonkinnäköinen yhteiskunnallinen, mutta sanaton sopimus, että penska täytyy pitää hengissä. Sen eteen jopa näkee vaivaa. Jos tämä lapsi kieltäytyy syömästä sitä ainoata ruokaa mitä on tarjolla, siinä pääsee käymään hyvin lyhyessä ajassa kaikki turhautumisen ja pettymyksen eri skaalat, maut ja avaruudet.
On käynyt kivuliaasti ilmi, että jotkut lapset vaan syntyvät nirsoiksi ja todennäköisesti pysyvät sellaisina ehkä loppuelämänsä ajan. Kasvatuksella ei siis välttämättä ole tässä osaa tai arpaa. En ole kuitenkaan valmis luovuttamaan vielä tässä vaiheessa. Tämä on viimeinen linnakkeeni, tämä on pyhä taisteluni.
Seuraa Mutsimediaa myös Facebookissa ja Instagramissa!
Teksti ja kuvat: Keski-isä
