Artikkelin kuva
lifestyle

Syksyn teatteritapaus herätti yllättävän unelman: ”Voiko Somaliaan lähteä reissuun”

Kävin teini-ikäisen tyttäreni kanssa Kansallisteatterissa. Olen tähdännyt siihen, että käymme katsomassa teatteria tai jotain muuta näyttämötaidetta ainakin kerran vuodessa.

Viime vuonna pulitin pienen omaisuuden siitä, että pääsimme katsomaan Pieni Merenneito -musikaalin Helsingin Kaupunginteatteriin. Tänä vuonna jatkoimme suurten näyttämöiden linjalla ja kävimme katsomassa ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmedin ja kirjailija Elina Hirvosen kirjaan perustuvan näytelmän Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin.

Kirjan, ja näytelmän, tarina perustuu Ahmedin omiin kokemuksiin nuoruudesta maahanmuuttajana 1990-luvun ja 2000-luvun alun Suomessa Itä-Helsingissä.

Ahmed on tullut tunnetuksi naisten sukuelinten silpomista vastustavasta työstään. Hänen nuoruudessaan käytäntö oli yleinen maahanmuuttajien keskuudessa, mutta siitä ei puhuttu ääneen heidän piireissään tai valtaväestössä.

Nyt tilanne on muuttunut siinä mielessä, että käytäntö ei ole enää samassa mittakaavassa salaisuus. Aihe on näytelmän keskiössä, jossa se hienosti nivoutuu laajempaan kokonaisuuteen siitä, miten maahanmuuttajayhteisö kontrolloi tyttöjä ja kuinka arkipäiväistä kaikenlainen väkivalta heille on ollut.

Itseäni jäi mietityttämään paljolti se, kuinka paljon maahanmuuttajien keskuudessa on tapahtunut esimerkiksi uskonnollista radikalisoitumista nimenomaan Suomessa, jossa valtaa ovat saaneet uskonnon ääritulkintoja edustavat henkilöt.

Tästä pitäisi puhua enemmän.

Kaikki tämä tieto on arvokasta ja teinikin innostui aiheesta, sillä hän on muutenkin kiinnostunut yhteiskuntaan liittyvistä asioista.

Yhtä tärkeää näytelmässä oli kuitenkin myös toinen, myönteisempi näkökulma: käsitykseni Somaliasta on perustunut lähinnä kurjuuteen, nälkään ja sotaan. Ja vaikka kaikki tämä on totta, näytelmä toi esiin näkökulman Somaliaan ennen sisällissotaa. Silloin Somalia oli edistyksellinen ja iloinen maa, jossa on upea, upea rantaviiva ja kaupunkikulttuuri teattereineen kukoisti.

Aloin kiinnostua asiasta. Kuvittelin Mogadishun kadut, joissa hameisiin pukeutuneet naiset hiukset vapaasti merituulessa hulmuten ja rannerenkaat ranteissa kilisten nauttivat pastaa ravintolan terasseilla ennen teatteriesitystä. Pasta nimittäin on ollut yleinen ruoka Somaliassa, olihan osa maata aikoinaan Italian siirtomaata.

Innostuin niin paljon, että se osa minusta, joka oli olemassa jo ennen omia lapsia, alkoi miettiä, voiko Somaliaan lähteä reissuun. Googlailin hotelleja ja nyt minulla on jonkinlainen pakkomielle Mogadishussa sijaitsevasta Lido Beach -hotellista. Arabianmeri hotellin edessä hehkuu kuvissa turkoosina pitkän, pitkän rantaviivan edessä.

Mogadishu on minun to-do-listallani, kunhan tilanne Somaliassa rauhoittuu. Toistaiseksi maahan matkustamista ei suositella, sillä maassa taistelee Al-Qaidan “kaveri” Al-Shabaab ja Somalian omat, eri klaanien tukemat asevoimat, joiden rinnalla myös Afrikan Unionin sotilaat ovat olleet.

Jossain toisessa todellisuudessa Mogadishu voisi edelleen olla kaunis, ja naiset voisivat edelleen syödä terasseilla pastaa hiukset vapaina. Toivotaan, että se todellisuus koittaa pian.

Toistaiseksi sen voi kuvitella vain taiteen kautta.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on Kansallisteatterin ohjelmistossa vielä lokakuun loppuun asti. Esitystä ei suositella alle 13-vuotiaille. Itse suosittelen vahvasti esitystä teini-ikäisten kanssa katsottavaksi.

Jaa tämä kirjoitus ystävillesi ja tutuillesi, jotka rakastavat teatteria!

Seuraa Mutsimedian myös Facebookissa ja Instagramissa!

Teksti: Kati Ala-Ilomäki, kuva: Kansallisteatteri