Näin isyys muutti vartaloani

Olen vanha. Kerron teille, mistä tiedän sen.

Kroppani rapistuu silmissä. Vaikka olen käytännössä säästynyt vakavammilta ongelmilta, olen onnistunut hankkimaan muutaman vähemmän-kriittisen, mutta kroonisen vaivan itselleni. Olen ehkä keräillyt niitä samalla pieteetillä, mitä vanhempi pojistamme metsästää legepokeja lähimaastossamme kännykkä otsaan liimattuna.

Joskus Redditissä oli kysely, että jos aivojen siirtäminen ruumiista toiseen olisi mahdollista ja voisit lahjoittaa koko kroppasi nyt toimivana seuraavalle käyttäjälle, kuinka pitkä saatekirje siihen mukaan pitäisi kirjoittaa. Nyt suosittelisin harkitsemaan suoraan muita vaihtoehtoja.

Keho on temppelini, ja tämän temppelini olen tilannut Wishistä. Se ei ole koskaan ollut minulle mikään statussymboli, vaan se on minun kauppakassi, jolla siirrän aivoni ja ajatukseni paikasta A paikkaan B. Yleisesti en ole ajatellut sen hyvinvointia, tai minun ei ole tarvinnut. Se on aina lähtenyt käyntiin aamuisin ja toiminut ilman sen suurempia huoltoja.

Takuu on kuitenkin auttamatta umpeutunut ja 40 ikävuoden täyttyessä satunnaiset varoitusvalot syttyivät palamaan. Ymmärrätte varmaan, että ylimääräistä meteliä syntyy joka kerta, jos pitää nousta sohvalta. Lattialle istuminen vaatii jo suunnittelua ja nöyrtymistä.

Joskus kymmenisen vuotta sitten pystyin elämään pitkiäkin aikoja McDonald’sin tuplajuustoilla, viinalla ja kahvilla. Nyt yksi keskellä viikkoa istuttu oluttuoppi tai jäätelöannos tuntuu turvottavan naaman ja kaljamahan noin viikoksi. Ja sen turvotuksen poistamiseksi on käytävä salilla noin kymmenen kertaa, jättää pois kaikki mikä on maistunut koskaan kenenkään mielestä hyvältä ja tehdä kirjallinen hakemus sosiaali- ja terveysministeriöön. Tämä on pahempaa kuin paha, tämä on epistä.

Jokin kuitenkin napsahti päässäni noin puolitoista vuotta sitten. Sain idean (vaimo pakotti) hankkia salikortin läheiselle salille ja koska Järvenpäässä ei ole iltaisin muuta tekemistä, taivuin vastahakoisesti.

Huomasin, että salille lähtemisen eteen oli kasvanut edellisen 40 vuoden aikana melko mittava henkinen este. En ollut koskaan ajatellut, että se olisi millään tavalla minun paikkani. En ollut koskaan ajatellut kuuluvani sinne. Minulla ei ollut mitään yhteistä niiden ihmisten kanssa, minä kuuluin kaupunkien kujille, ravintoloihin, baarien kulmapöytiin, ihmisten keskelle.

Minun käsitykseni lystistä on jotain täysin muuta kuin salilla hikoileminen. En edes tiedä kehen minun piti tehdä vaikutus uudella vartalollani? Minähän olen jo naimisissa ja esiinnyn julkisesti ilman paitaa ehkä neljä kertaa vuodessa.

Laahustin kuitenkin paikalle hattu kourassa ja tappion kitkerä maku kurkussa. Ja helppoa se ei ollut. Ensimmäiset abaut sata kertaa ei kauheasti innostanut ja mietin usein, mikähän helvetti tässä oikein kiehtoo. Mutta pikku hiljaa rupesin näkemään tuloksia sekä toistojen määrässä, että peilissä.

Älkää käsittäkö väärin, ei se kauheasti edelleen innosta, mutta saan jotain henkistä iloa siitä, että teen edes jotain fyysistä. Koin pari viikkoa sitten jopa ensimmäistä kertaa ihan oikean “runners high:n” erehdyttyäni juoksumatolle pariksikymmeneksi minuutiksi ja sen mentyä jotenkin, en tiedä miten muuten kuvailla, ei niin hirveän paskasti.

Huomaan jopa, että voin pahoin, jos on mennyt pari päivää edellisestä visiitistä ja minut on näköjään tuomittu (ehkä) loppuelämäkseni salille kolme kertaa viikossa. Tavotteita ei ole, paitsi ehkä haluaisin pitää itseni sen verran siistinä ja hyväkuntoisena fyysisesti, että vaimoni ei pysy puolisonani pelkästä säälistä. Vaimon hurmaaminen on jatkuva prosessi ja pelkät vitsit eivät aina riitä.

Tässä tulee kuitenkin homman ydin, jatkuva kehonhuolto vaatii ruuhkavuosien keskellä vapaa-aikaa, ymmärrystä kotona ja / tai vahvan turvaverkon. Se vie aikaa ja sille pitää varata aikaa. Annoin jo vuosia sitten vaimolle mandaatin, että otan lapsista kopin joka kerta ja valittamatta, jos hän haluaa lähteä kuntoilemaan. Vastavuoroisesti en saanut samanlaista mandaattia baarihommiin, mutta salille olen saanut lähteä. Parasta tässä on se, että voimme käydä siellä nykyään usein yhdessä.

Tässä sitä ollaan, keski-ikäinen mies keskikokoisessa radanvarsikaupungissa. Naimisissa, omakotitalo, kaksi lasta. Vapaa-ajan harrastukset: salilla käynti. Kyllästyttääkö jo?

Nyt kun meillä on vielä vähän ylimääräistä aikaa, niin kerron tähän loppuun tarinan siitä, kun selkäni sanoi sopimuksensa hetkellisesti irti:

Marraskuun lopussa eräs keskiviikko yskin suihkussa viimeisen kerran. Tai varmasti tulen yskimään vielä suihkussa jatkossakin, mutta en ihan samalla tavalla. Minulla on jonkin sortin selvittämätön astma ja / tai refluksi. Ensin mainittu saa minut yskimään kylmässä ilmassa tai jos ilmankosteus nousee kovasti (esimerkiksi suihkussa). Jäljempi kerää keuhkoputkeni täyteen limaa öisin, jos olen syönyt tai juonut illalla mitään kuplivaa, rasvaista, hyvänmakuista tai muuten vaan onnelliseksi tekevää ruokaa (tai juomaa) ennen nukkumaanmenoa. Tähän voi vaikuttaa myös lyhkäiseksi jääneet yöunet tai en tiedä, ehkä joku vastatuuli.

Tämä keskiviikkoaamu ei ollut poikkeus, paitsi siinä, että kun tyhjensin keuhkojani taas limasta niin erään voimakkaamman yskäisyn kohdalla alaselässäni napsahti. Juuri sellainen kipu, mitä selässä ei pitäisi tuntua.

Tiesin, että nyt sattui vähän pahemmin, mutta en sillä hetkellä ajatellut asiaa sen enempää. Vein lapset päiväkotiin ja kouluun ja parkkeerasin takapuoleni tietokoneen ääreen koska elämä vaatii rahaa ja raha vaatii työntekoa. Selkä oli kipeä, mutta ongelmat alkoivat kunnolla vasta noin tunnin päästä, kun olin lähdössä päivän ensimmäisiin kuvauksiin. Noustuani tuolilta huomasin, että en pysty enää kävelemään. Kiusallisesta hidasteesta oli tullut melko mittava este.

Pääsin könyämään sänkyyn ja ryhdyin perumaan päivän menoja puhelimitse. Tuli pissahätä, pääsin vessaan vaimoni lähes kannettua minut sinne. Alaselkää vihloi pienikin virheliike. Pääsin takaisin vaaka-asentoon. Tuli uusi pissahätä, en päässyt enää sängystä ylös. Pissasin muovikippoon, jonka rakas vaimoni sai vastentahtoisesti tyhjentää vessaan. Oli sen verran kätevää, että mietin jos voisimme jatkossakin tehdä näin, jos en vaan jaksa nousta. Vaimoni mielestä se oli huono idea, mutta vaimon voi aina vaihtaa. Soitimme ambulanssin.

Vaikka kerron tilanteesta kevyesti, ilmeisesti sen stressaavuus laukaisi vaimollani migreenikohtauksen. Hän häipyi alakertaan pimeään huoneeseen. Seuraavan kerran kun tarvitsin jotain, minun piti huutaa hänet paikalle. En pystynyt enää liikkumaan. Huusin uudestaan, kun mitään ei kuulunut.

Aikansa siinä kesti ja lopuksi hän pamahti makuuhuoneemme oven läpi Kramerin intensiteetillä pitäen samalla silmiään tiukasti kiinni. Raukalla oli niin voimakkaat näköhäiriöt, ettei voinut pitää silmiä auki, eikä oikein nähnyt mihin oli menossa. Tilanne oli niin absurdi, että pokkani petti, vaikka kuinka yritin. Nauraminen sai selkäni vihlomaan niin pahasti, että meinasin menettää tajuntani kivusta. Tämä sai minut nauramaan vielä enemmän. Minun piti huitoa vaimoni pois huoneesta, jotta nauraminen olisi loppunut, mutta hän ei nähnyt huitomistani. Hän oli myös ruvennut nauramaan ja piteli päätänsä. Ei meidän avioliiton hienoin hetki, mutta varmasti jää ikimuistoisten joukkoon.

Ambulanssimiehet tulivat ja pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni ambulanssiin. Se kyyti oli myös varmasti kivuliain 15 minuuttiseni. Vietin myös elämäni ensimmäisen yön sairaalassa ja niillä lääkkeillä voin suositella sitä kokemusta lämpimästi. Onneksi röntgenin ja parin haastattelun avulla voitiin sulkea pois ikävämmät diagnoosit ja ongelma paikallistui lihakseen.

Pääsin nopeasti pois ja vaikka kuntoutuminen oli aluksi hidasta ja haparoivaa, niin selkä saatiin lopullisesti kuntoon joululomalla, kun kuritin sitä lumilaudan kanssa rinteessä tarpeeksi monena päivänä putkeen. Liike oli lääke.

Mitä tästä opimme? Emme oikeastaan yhtään mitään. Joskus vain saatat loukkaantua juuri sellaisella tavalla, ettei sitä varten voi oikein varautua. Pitäkää vakuutuksenne kunnossa, kait. Harjoitelkaa purkkiin pissaamista tai jotain.

Seuraa Mutsimediaa myös Facebookissa ja Instagramissa!

Teksti ja kuvat: Keski-isä