Minulta kysyttiin, olenko raskaana, vaikka en ole – tällaisia ajatuksia se herättää

Koin juuri ennen koronapandemian pahentumista baarissa tilanteen, joka yllätti minut täysin. Minulta kysyttiin, olenko raskaana, vaikka en ole.

Kysyjä oli toinen asiakas, joka pysähtyi pöytäni lähelle tuoppi kädessään. Oli alkuilta ja olin opiskelemassa etäällä muista asiakkaista läppäri edessäni.

Kun iäkäs miespuolinen henkilö oli kysynyt, odotanko vauvaa, hän viittasi farkkumekkooni ja sanoi, että se näyttää äitiysmekolta. Totesin, etten ole raskaana.

Tämä henkilö tiedusteli, kuinka monta vauvaa minulla on jo. ”Tusinan verran”, vastasin. Mies jatkoi inttämistä ja sanoi, että vauvan huone on varmasti jo sisustettu. Ilmoitin, että jatkan työskentelyäni.

Joku voi ajatella, että olisi kiusallista, jos naiselta udellaan mahdollisesta raskaudesta, eikä hän ole raskaana. Minusta kiusallista oli lähinnä se, millaisen vaikutelman tämä ihminen antoi itsestään.

Hetken mielessäni kävi, näyttääkö mekkoni äitiysvaatteelta. Vaikka se olisi tuonut toisen asiakkaan mieleen odotusajan mekon, on raskausutelu luokattoman huono keskustelunavaus.

Myöhemmin sama henkilö ihmetteli, että olen vielä paikalla ”äitiysmekossani.” Aloin tehdä lähtöä, ja juttelin tovin hänen kanssaan etäämmältä.

Kyseinen henkilö kertoi työhistoriastaan ja antoi ymmärtää, että hän pohtii elämäänsä eläkkeellä. Hän myös mainitsi omien sanojensa mukaan vastustavansa ”tyttöpappeja” eli naispappeja toisessa sukupolvessa.

Kohtaaminen ahdisti minua jonkin aikaa, sillä tuon ihmisen arvomaailma oli kovin kaukana omastani. Silti hän näytti inhimilliseltä jäädessään yksin kuppilan perälle.

Keskustelumme muistutti, että kotona opitut arvot ja asenteet voivat piirtyä meihin loppuelämäksi. Voin vanhempana yrittää opettaa lastani katsomaan maailmaa tavalla, jonka itse koen sopivaksi.

Seuraa Mutsimediaa myös Facebookissa ja Instagramissa!

Teksti: Senni Loikala, Pääkuva: Irina Sergeeva, Unsplash