Tuli vahingossa hankittua kaksi poikalasta

Otsikosta huolimatta kumpikaan ei ollut vahinkolapsi. Kumpikin oli vaivalla siitetty, hiljaisella rakkaudella haudutettu ja varsin hienosti synnytetty. Se, että molemmat ovat neutraalista lähestymistavasta huolimatta todistaneet olevansa fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös henkisesti jonkin sortin poikia, se on aikamoinen vahinko ja oikeastaan tragedia. Antakaa kun kerron.

Aika tarkkaan yhdeksän vuotta sitten rakenneultrassa tuli ensimmäinen musertava uutinen. Lapsemme olisi todennäköisesti poika. Ei se aluksi tuntunut mitenkään oudolta, mutta seuraavan parin tunnin sisällä tunsin kolossaalisen vastuuvuoren siirtyvän puolisoni harteilta minun harteilleni.

Huomasin eläneeni jotenkin siinä toivossa, että meidän ensimmäinen lapsi olisi sellainen ihana tyttölapsi, jonka kanssa äiti voisi bondata ja hössöttää ja hömpöttää sielunsa kyllyydestä samalla kun minä olen töissä. Mutta kun sieltä oli tulossa se poika.

Ei mun vaimo osaa leikkiä sotaa, tuskin edes osaa tehdä sitä konekivääriääntä huulillaan. Tuskin tunnistaa ulkonäön perusteella yhtäkään traktorimerkkiä. Ja jos poikamme kasvaa jotenkin vinoon, jos hän ei osaa avata ovea muille, jos hänen mielipuuhansa on nettiuutisten kommenttiosioissa sössöttäminen, jos hän luoja paratkoon maiskuttaa syödessään tai puhuu puhelimen kaiuttimen kautta puheluita julkisissa paikoissa, on auttamatta syy minun.

Lyhyesti: Jos pojastani kasvaa myrkyllinen ja käytöstapavajaa öykkäri, niin se on mielestäni enemmän minun syy. Asiaa ei helpottanut tippaakaan se, että esikoisellamme tuntui olevan ydinvoimalan verran energiaa ja jack russelin liikkumistarpeet jo kohdussa ollessaan.

Toinen musertava uutinen tuli aika tarkkaan kolme vuotta myöhemmin. Silloin kumpaakaan ei enää hymyilyttänyt. Jostain syystä MEILLE ei annettu tyttölasta, vaikka sellainen piti lain mukaan saada poikalapsen perään. Voiko vauvan vaihtaa synnärillä? Voiko koko projektin peruuttaa? Voiko vaimo opetella tunnistamaan traktoreita kolmekymppisenä? Mikä on tämän kaiken merkitys? Mistä saan kaljan?

Tämä ei ollenkaan helpottanut kokemaani vastuuta. Nyt minun pitäisi pitää huolta, että kodistamme saatellaan parinkymmenen vuoden päästä pihalle kaksi enemmän tai vähemmän hyväkäytöksistä olentoa. Samalla kun pitäisi itseni jotakuinkin hyväkäytöksisenä ja perheeni kasassa. Todennäköisyyksien valossa jokin näistä ei tulisi kestämään, mutta olin valmis haasteeseen.

Siinä missä esikoisestamme kuoriutui juuri niin käsittämättömän radioaktiivinen ja vilkas lapsi, oli hän onneksemme myös hyväntahtoinen, älykäs ja iloinen. Perässä sai kyllä, ja saa vieläkin juosta.

Sinä kesänä, kun hän täytti kolme, kiipesi hän kesämökillä ollessamme tikapuita pitkin ison mökin katolle. Mietimme hetken mistä ihmeestä kattopeltien kolina johtui. Emme edes hätääntyneet, en ollut edes vihainen. Esikoisemme oli jo siinä vaiheessa erinomainen kiipeilijä. Ei sitä aina muista kaikkea kieltää ja ei sitä jaksa joka kerta pienistä suuttua. Tunsin ennemminkin ylpeyttä. Pyysin häntä tulemaan alas ja tekemään välillä vaikka jotain sellaista millä voisi esimerkiksi tienata rahaa.

Kuopus oli sitten esikoisen vastakohta. Hän arvostaa pehmeitä arvoja, hedonismia ja on varsin sydämellinen ihminen. Meillä on kaksi poikaa, mutta onneksi he ovat kovin erilaisia keskenään. Olisi varsin tylsää, jos kumpikin olisi samasta muotista.

Olemme pikku hiljaa toipuneet alkujärkytyksestä, mutta pureskeltavaa vielä riittää. Toinen onni on käynyt sen kanssa, että he myös viihtyvät keskenään varsin hyvin. Epäonni sen kanssa, että yhdessä ollessaan rauhallisemmasta kuopuksestamme kuoriutuu kuitenkin varsin nopeasti myös täysi kaheli, joka tekee kaikkensa oppiakseen kaiken kantapään ja mustelmien kautta.

He osaavat kaivaa toisistaan ne kaikkein ärsyttävimmät piirteet esiin ja tuoda ne suoraan meidän ruokapöytään. Onko liian myöhäistä pyytää anteeksi menneiltä seinänaapureiltamme sitä jatkuvaa huutamista?

Emme ole vaimoni kanssa mitään supersankareita. Avioliittomme on kaikesta huolimatta pysynyt yllättävän hyvin kasassa, kunhan muistaa määräaikaishuollot. Ne ovat pakollisia, sen voi tajuta ajoissa tai auttamatta liian myöhään. Poikien käytöstavoista ei ole vielä ensimmäistäkään merkkiä, palataan aiheeseen kymmenisen vuoden päästä.

Kun katsoo noiden kahden kaistapäisiä seikkailuja, olen tavallaan tyytyväinen tilanteeseen. Olen ammatiltani valokuvaaja ja niissä hommissa olen oppinut tärkeän aspektin: redundanssi.

Jokaiselle keikalle lähtee mukaan kaksi kameraa, sillä joskus minulla on tapana tiputella kameroita. Kameroissani on kaksi muistikorttipaikkaa, joissa oleville muistikorteille kirjoitetaan samat kuvat, sillä joskus muistikortit korruptoituvat. Useat kuvaukset ovat sellaisia, joita ei vain voi järjestää uudestaan.

Samoista redundanssisyistä meillä on kaksi poikaa. Joskus nämä pojat vain saattavat syttyä täysin itsestään tuleen. Poika ja varapoika. En ole päättänyt kumpi on kumpi, mutta toivotaan nyt kuitenkin, ettei asia selviä koskaan itsestään.

Seuraa Mutsimediaa myös Facebookissa ja Instagramissa!

Teksti ja kuvat: Keski-isä