Pojat jopa salaavat tanssiharrastuksensa – tanssija Jyrki Kasper: ”Monella tapaa surullista”

Taidetanssia harrastava poika saattaa törmätä ennakkoluuloon, että esimerkiksi baletti tai nykytanssi olisivat tytöille. Osa tanssikouluista mainostaa pojille tempputanssia ja supersankaritanssia.

Tanssi on suosittu harrastus lapsilla. Asiassa on kuitenkin ongelma. On kuin taidetanssi – esimerkiksi baletti ja nykytanssi – olisivat sallittuja vain tytöille. Tanssikoulut kautta maan ovat onnekkaita, jos näiden tanssilajien tunneille sattuu edes yksi poika.

Oma poikani on yksi nykytanssia tanssivista pojista, ja tässä kohtaa maailma on julma. Eskarissa hän sai kuulla asiasta luokkansa tytöiltä, koska olisihan 6-vuotiaan pojan pitänyt ymmärtää, että hän ei voi tanssia. Nyt alakoulussa asiasta ei saa puhua.

Kuulinpa myös pojasta, joka pääsi Suomen Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitokseen mutta hän ei halunnut, että kukaan vertainen koulussa saa tietää asiasta. Ottaen huomioon, että kyseisessä tanssikoulussa opiskellaan lähes päivittäin, joutui tämä poika pitämään salassa aika ison osan elämästään. Ei varmastikaan ole hyvä asia, että lapsi joutuu häpeämään omaa rakasta harrastustaan.

Kun poika pelaa vaikkapa joukkuepeliä, hänellä on tukenaan ryhmä samanikäisiä poikia, aikuisia idoleita näytetään mediassa päivittäin ja poika voi viettää vapaa-aikaansa harrastuksensa yhteisössä.

Tanssivalla pojalla ei ole välttämättä mitään näistä, etenkin pääkaupunkiseudun ulkopuolella häneltä puuttuu yhteisö.

Olen halunnut viedä poikani katsomaan nykytanssia, jotta hän näkisi, että myös miehet todentotta tanssivat. Lapselle sopivia ja kiinnostavia nykytanssiteoksia tehdään kuitenkin verrattain vähän. Useat nykytanssiteokset tuntuvat rajuilta lapselle ja baletin puolella Kansallisbaletin perheille suunnatut joulubaletit olemme jo nähneet.

Onneksi kuitenkin on Jarkko Mandelin, syntyjään lahtelainen koreografi, joka kehittää aivan omanlaistaan tanssia Kinetic Orchestra -ryhmänsä kanssa.

Kinetic Orchestran, Helsinki Dance Companyn ja Tanssiteatteri Minimin tuottama ja Mandelinin koreografioima uutuusteos Silence sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä lokakuussa ja se oli juuri sellaista tanssia, jota minä olen pojalleni etsinyt: äärimmäisen fyysistä ja puhdasta liikettä täydellisessä harmoniassa musiikin kanssa.

Loistavaa tässä tanssiteoksessa on myös se, että tanssijat itse näyttivät nauttivan tanssimisesta. He ottivat toisiinsa kontaktia, katsoivat toisiaan silmiin ja hymyilivät toisilleen.

Teema tanssivista pojista vaivaa minua valtavasti, joten jututin Helsingin Kaupunginteatterin tanssijaa, Silencessakin esiintyvää, Jyrki Kasperia. Hän ymmärsi heti, mistä on kysymys.

– Yhteiskunta asettaa asian edelleen niin, että tanssi olisi vain feminiinistä ja se ei ole pojille sallittua. Se on ihme juttu ja monella tapaa surullista, hän sanoo.

Suomessa iso osa tanssijoista on jossain vaiheessa käynyt Suomen Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksen, mutta Kasperin polku on ollut toisenlainen.

Hänet lähes huijattiin tanssitunneille 4-vuotiaana mainostamalla tanssia hyppykouluna. Vasta peruskoulun alkuvaiheessa hän alkoi miettiä, että kyse taitaakin olla tanssista.

Kasperin lapsuudessa 1990-luvulla tilanne poikien ja tanssin suhteen oli pääkaupunkiseudulla melko hyvä. Vantaan Tanssiopistolla, silloisella Raatikon tanssikoululla, työskenteli tanssitaiteen tohtori Isto Turpeinen, joka oli ottanut asiakseen tanssin opettamisen pojille ja opistolla tanssikin parhaimmillaan yli 100 poikaa.

– Koen, että vuosituhannen vaihteessa poikien tanssi kukoisti. Se oli jonkinlainen buumi ja saimme paljon mediahuomiotakin, Kasper kertoo.

Nykyisin pojat tanssivat kyllä katutansseja, mutta taidetanssin puolella suosio on laskenut.

– Joissakin tanssikouluissa on poikia ja ryhmiä pojille, mutta jostain syystä tanssikoulut eivät saa pidettyä poikia tanssin parissa, Kasper sanoo.

Koska tanssi mielletään edelleen pitkälti tyttöjen jutuksi, on osa tanssikouluista mainostanut erillisiä tanssitunteja pojille. Usein nämä kulkevat nimillä tempputanssi, supersankaritanssi ja muuta vastaavaa. Tanssituntien jakamista sukupuolen mukaan on kritisoitu, vaikka se on mahdollistanut joillekin pojille tanssiharrastuksen.

Tanssivat pojat, aivan kuten kuka tahansa, kaipaavat tanssituntien ohella ympärilleen myös yhteisöä, johon kuulua – ja etenkin alakouluiässä monelle lapselle on tärkeää, että siihen kuuluu samaa sukupuolta olevia kavereita.

– Kyse on myös siitä, mitä tapahtuu tanssisalin ulkopuolella ja miten paljon kaveerataan. Se vaatii myös karismaattisia vetäjiä, sellaisia ammattilaisia, jotka ottavat asiakseen viedä asiaa eteenpäin, Kasper sanoo.

Kun katsoin Silencea, olin kiitollinen Mandelinille siitä, että hän tekee tanssia, jota myös lapsi voi lähestyä ja kenties kuvitella joku päivä tanssivansa. Poikani näki, että on tanssivia miehiä ja että tanssi ei fyysisyydessään kalpene minkään urheilulajin rinnalla, sillä fyysisyyden kautta hän vielä asiaa lähestyy.

Olisi upeaa, jos hänkin voisi joku päivä iloisesti kertoa kavereilleen olevansa tanssija.

Jarkko Mandelinin Silence Helsingin Kaupunginteatterissa 2.12. saakka sekä 20.11. Kuopion Kaupunginteatterissa.

Jos olet samaa mieltä, että tanssi kuuluu myös pojille, jaa tämä teksti somessa!

Seuraa Mutsimedian myös Facebookissa ja Instagramissa!

Teksti: Kati Ala-Ilomäki, kuva: Shutterstock