Loppu haistattelulle – opettaja: ”Solvausten normalisointi on uutta”
Minulla on kolmoset. Heistä A ja C ovat identtisiä eli he ovat geneettisesti samanlaisia. B on epäidenttinen monikkolapsi. Tulen tarinoissani kertomaan heistä paljon, mutta en käytä heidän nimiään, vaan he kulkevat kirjaimilla A, B ja C.
Luonnollisesti kolmoset ovat kasvaneet yhteisessä ympäristössä. Olen yrittänyt antaa jokaisen olla yksilö, mutta olen tarjonnut heille samaa ruokaa, samat mahdollisuudet ja samat rajat. Päiväkodin he kävivät yhdessä, ja koulussa he ovat samalla luokalla.
Kaikesta huolimatta kolmoseni ovat keskenään hyvin erilaisia. He suhtautuvat eri tavoin iloon ja vastoinkäymisiin, he tykkäävät erilaisesta musiikista ja jokaisella on omia harrastuksia, omat vahvuutensa ja omat heikkoutensa. He myös tykkäävät erilaisista ruoista.
C ei suostu koskemaan vihanneksiin, marjoihin tai kasviksiin – ylipäätään mihinkään terveelliseen. B söisi pelkkiä vadelmia. A syö mitä vaan, kunhan ruoka-aineet eivät lautasella kosketa toisiinsa.
Tämä kokemus on saanut minut kyseenalaistamaan sen, kuinka suuri merkitys kasvatuksella on. Joskus tuntuu, että ihan sama mitä minä vanhempana teen, lapset valitsevat oman linjansa ja kasvavat omanlaisikseen. Minä saan tarjota ihan rauhassa avokadoa ja chia-siemeniä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, syövätkö lapseni niitä. Joku heistä silti eläisi chorizolla, jos vain saisi siihen luvan.
”Solvausten normalisointi on uutta”
Äitinä ja opettajana minulla on kuitenkin yksi tärkeä asia, jossa uskon kasvatuksen merkitykseen. Se on tapa, jolla toisille ihmisille puhutaan. Toki tässä on paljon muitakin tekijöitä kuin kasvatus. Olen törmännyt ihmisiin, joiden kodissa varmastikin on puhuttu ihan kauniisti, mutta silti lapsi huutelee kadulla haista p#skaa tuntemattomille.
Opettajana näkee kansakunnan tulevaisuuden tilan. Kun liikkuu koulun käytävillä päivittäin, ei enää hätkähdä sitä, että lapset, jotka juuri ja juuri ylettyvät ottamaan näkkärin kouluruokailun linjastossa, haistattelevat niin toisilleen kuin aikuisille termeillä nisti, neekeri, vammainen, homo ja huora. Myös yhtäkkinen huudahdus pornoooooo! vaikuttaa olevan osan lapsista suosiossa.
Kaikkia noita sanoja käytettiin myös omassa lapsuudessani, mutta armottomuus ja röyhkeys, jonkinlainen solvausten normalisointi, on uutta. Usein toisen alistaminen piilotetaan pränkkäyksen alle eikä katumusta osoiteta. Kun asiaa tulee selvittämään aikuinen, hän saa kuulla olevansa vaikka mitä.
Vanhemmille kertominen ei toimi valtaosalle lapsia minkään tason pelotteena, joka saa ajattelemaan, että aika monen kotona asiaan ei ehkä puututa – tai jostain syystä lapset eivät enää välitä silloin kun puututaan. Tiedän vanhempia, jotka ovat tuskastuneita tilanteeseen, mutta lapset eivät tunnu enää kokevan häpeää toisten haukkumisesta, vaan toisen koetaan ansaitsevan se.
Miten teillä riidellään?
Tilanteeseen vaikuttaa moni asia eikä läheskään kaikki ole vanhempien käsissä. Se, mitä jokainen meistä vanhemmista kuitenkin voi tehdä, on seuraavan riidan aikana kiinnittää huomiota siihen, miten puhuu toisille ja toisista suuttuneena. Joissakin perheissä on riidan tullen okei haukkua toista, joissakin jo pelkkä äänen korottaminen on kiellettyä.
Kannattaakin siis tulla tietoiseksi siitä, miten teillä riidellään ja sen jälkeen viilata riitatilanteissa reagointia siihen suuntaan, mitä toivoo lapsensa oppivan. On nimittäin hirmuisen vaikea opettaa ystävällistä puhetta lapselle, jos kotona aikuiset nimittelevät toisiaan tai sallivat sisarusten puhua toisilleen rumasti.
Tiedän, tiedän. Olen samassa suossa vanhempana itsekin ja välillä minusta tuntuu, että kehotan tuhat kertaa päivässä lapsiani puhumaan toisilleen kauniimmin ja välillä ärjäisen itse turhan kovaa. Mutta me tarvitsemme tähän aikaan kovasti ystävällisyyttä, joten ehkä työ sen eteen kannattaa.
Liity mukaan Mutsimedian yhteisöihin Facebookissa ja Instagramissa!
Teksti: Kati Ala-Ilomäki, kuva: Pexels
