Liikkuvaa sorttia
Minä olen aina liikkunut paljon. Lapsena kiipeilin puissa enemmän kuin kuljin maassa. Hypin, loikin, pyörin ja kierin. Kerran muistan kontanneeni tiellä (ala)koulumatkalla ja auton pysähtyneen viereeni ”Ei tiellä saa kontata” huusi mies ja vähän säikähdin. Siirryin ojaan konttaamaan.
Vielä lapsettomana haaveilin siitä, miten jonain päivänä pyöräilen omien lasteni kanssa, kuten minun äitini pyöräili minun kanssani. Legenda kertoo minun jo kolmivuotiaana pyöräilleen viidentoista kilometrin matkoja ensimmäisellä kaksipyöräiselläni sotkien.
En ole varma, mitä tälle seesteiselle ”yhdessä poljemme kohti auringonlaskua” -pyöräilyhaaveelle tapahtui. Ehkä se jäi siihen mäkeen, jota kuljimme päiväkotiin. Neljävuotias rokkipyörällään, kaksivuotias istuimessa. ”En jaksaaaaa polkeaaaa… äiti hae autoooo!!!” Ei meillä ihan hirvittävän montaa yhteistä pyöräilyhetkeä ole elämässä ollut sitten niiden aikojen.
Vaikka pyöräilystä ei tullutkaan meidän yhteistä tekemistä, paljon kaikkea muuta ollaan kokeiltu. Harrastettu parkouria, loikittu tramppapuistossa. Tehty voltteja Taitoliikuntakeskuksessa, pelattu sulista kesäpuutarhassa. Minä olen aktiivisesti yrittänyt kontata kaikessa mukana – hyvä, että sitä tuli lapsena harjoiteltua.
Muistan yhteiset koripallo- ja jalkapallopelit meidän rivitalon päädyssä poikien ollessa pieniä. Ensimmäiset puoli tuntia meni sääntöjen kehittelemiseen, seuraavat puoli tuntia tappelemiseen. Tätä yleensä seurasi dramaattinen poistuminen jonkun toimesta. Aika monesti allekirjoittaneen.
Tässä kohtaa veri oli roiskunut jo hyvän tovin lasten mätkiessä toisiaan päihin minun repiessä hiuksia päästäni välillä sovitellen, välillä yhtenäistä huutoa päästellen kitarisat vilkkuen. Sanotaan, että aika kultaa muistot, ehkä tämäkin joskus vielä muuttuu miellyttäväksi sellaiseksi… Ei niitä äitielämän kultahetkiä.
Nykyään yhteinen liikkuminen on sitä, että yritän pysyä pystyssä vanhemman pojan hakatessa sivulyöntejä pitelemiini pistoihin. Toimin kohderoistona itsepuolustusotteita esitellessä. Sparraan koripalloheittoja, teen saliohjelmia, hieron jalkoja, paketoin vammoja, kuskaan peleihin ja viskaan treeneihin. Ja aivan. Huolehdin siitä, että ruokaa on aina saatavilla.
En ole ihan täysin kuopannut haavettani yhteisistä pyöräilyretkistä. Aion panostaa lastenlapsiini. Jos olen onnekas, heitä tulee jonain päivänä. Heidän kanssaan voisin pyöräillä viidentoista kilometrin matkoja piknik-eväät pakattuna tarakalle. Leeni, Liinu, Lassi, Lotta ja Pikku-Petteri. Minulla on heille nimetkin jo valmiina.
Haluaisitko sinäkin kirjoittaa Mutsimediaan vanhemmuudesta tai joistakin muista itsellesi tärkeistä aiheista? Kirjoitamme mm. terveydestä ja hyvinvoinnista, kodista, sisustamisesta, matkailusta ja urasta. Kerro lyhyesti itsestäsi ja lähetä juttunäyte info@mutsimedia.fi
Seuraa Mutsimediaa myös Facebookissa ja Instagramissa!
Teksti ja kuvat: Liina Sievers
