Kummius sai käymään rippikoulun aikuisiällä

Artikkeli on tehty yhteistyössä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa.

Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun avasin puhelimeeni tulleen kuvaviestin. Kuvassa oli raskaustesti, jossa oli kaksi viivaa. Minun oli pakko kiljahtaa ilouutisesta hengästyneenä keskellä uimahallin parkkipaikkaa: jos kaikki menisi hyvin, yksi parhaista ystävistäni saisi vauvan!

”Sinusta tulee kummitäti”, pitkäaikainen ystäväni ilmoitti pian. Olin otettu, että kaikista ihmisistä hän tahtoi juuri minut lapsensa kummiksi.

Asiassa oli yksi mutta. Kummiksi voi valita luterilaiseen kirkkoon kuuluvan ihmisen, joka on käynyt rippikoulun ja on konfirmoitu. Teininä uskonasiat ahdistivat minua, ja jätin rippikoulun kesken ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen. Revin jopa papilta saamani rukoukset ja uskontunnustuksen huoneessani. Dramaattista, eikö?

Rippikoulu kannusti pohtimaan elämänarvoja

Päätin käydä yksityisrippikoulun aikuisena, jotta voisin tulla kummiksi. Edessä oleva matka jännitti, sillä minun olisi kohdattava elämän suurimpia kysymyksiä. Opiskelijana olin saanut keskittyä lähinnä koulunkäyntiin, ihmissuhteisiin ja kirpputorilöytöihin. Jotkut toki suorittavat rippikoulun aikuisena miettimättä liikoja, kun heitä pyydetään kummiksi. Pidin rippikoulun käymistä kuitenkin mahdollisuutena oppia lisää itsestäni ja elämästä.

Sain rippikouluohjaajakseni naispapin, jonka lämpö ja empaattisuus hätistivät jännitykseni tiehensä. Hän ymmärsi täydellisesti ristiriitaisen suhtautumiseni uskonasioita kohtaan. Vaikka tunnen itseni hengelliseksi ihmiseksi, en koe olevani erityisen uskonnollinen. Tulin hyväksytyksi sellaisena kuin olen, myös omien epäröintieni ja epävarmuuksieni kanssa. Joskus olin pelännyt, että kirkossa minut yritettäisiin laittaa johonkin muottiin.

Tiedättekö tunteen, kun väsyneenä raahaa itsensä urheilemaan ja pian onkin upean energinen olo? Sain samanlaisen olotilan joka kerta sen jälkeen, kun olin pohtinut ääneen papille elämänarvojani ja -tarkoitustani. Kävellessäni opiskelukaupunkini kaduilla elämä maistui entistä makeammalta.

Aikuisena käymäni rippikoulu sisälsi useampia tapaamisia papin kanssa, Elämä kutsuu – Matkakumppani tiellä aikuiseen uskoon -kirjan (Kirjapaja) lukemista ja pieniä kirjoitustehtäviä. Rippikouluohjaajani konfirmoi minut Tampereen tuomiokirkossa Hugo Simbergin maalausten ympäröimänä. Juhlistimme konfirmaatiotani äitini ja silloisen poikaystäväni kanssa menemällä pitsalle ja viinilasillisille.

Kummiudesta ikuisesti iloa

Ennen kummityttöni syntymää vauvat olivat minulle mysteereitä. Kastejuhlassa pienokainen oli sylissäni kevyt kuin höyhen, mutta osasi myös vaikertaa vaativasti. Oli koskettavaa ymmärtää, että hän tulisi olemaan elämässäni kummiuden myötä aina.

Nykyään kummityttöni on kuusivuotias mieletön mimmi, jonka päättäväisyys, valovoimaisuus, rohkeus ja sosiaalisuus ovat tehneet minuun vaikutuksen. Hän on takuulla myös Suomen kovin Ti-Ti Nalle -fani. Sittemmin kummityttöni äidistä on tullut myös oman lapseni kummi.

Aikuisena käymäni rippikoulu vahvisti näkemystäni, että perhe ja läheiset ihmissuhteet kuuluvat elämän tärkeimpiin asioihin. Joskus rinnalleen saa myös uusia kultahippuja, kummilapsia.

Teksti ja kuvat: Senni Loikala