Äiti avautuu: ”Jos en jaksa, enkä tahdo…”
”Nyt pitäis jaksaa”, huokaan ääneen sohvalla. Koira makaa vieressä, kuuma teekuppi kädessä höyryää ja tuntuu sileältä ihoa vasten. Nyt pitäisi jaksaa. Kaikenlaista. Vetelehtiminen ja asioiden lykkääminen kuitenkin houkuttelee ja vetää puoleensa.
Vasta eilen töissä pohdin kollegalle ääneen, että ei se toisaalta ihme ole, jos ei koko aikaa jaksa. Pienyrittäjänä kesäloma on kaukainen haave vaan. Päivät kuluvat hyvin intensiivisessä asiakastyössä. Iltaisin olen usein seitsemältä kotona ja sen jälkeen on koiria vietävä lenkille, pestävä pyykkiä, käytävä kaupassa ja laitettava linnunpojille (karvaisille ja karvattomille) ruokaa. Yritän jaksaa olla läsnä lapsille ja puhua videopuhelua miehelle. Kaadun sänkyyn, nukun huonosti ja aamulla päivä starttaa taas kuudelta.
”Sinähän olet tehnyt podcastiakin aiheesta” kollega toteaa hieman lakoniseen sävyyn. Tunnen piston lihassani. Vaativuus nostaa päätään. Olenko epäonnistunut asiantuntijana? Miksi riittävän levon saaminen ja sille ajan järjestäminen on vaikeaa? Vielä löydän onnekseni merkitystä ja iloa arjestani eikä totaali uupumus kolkuttele ovella. Joskus vaan vähän väsyttää. Etenkin sateisina päivinä.
Älkää käsittäkö minua väärin! Rakastan laiskottelua ja vetelehtimistä. Mikään ei ole ihanampaa kuin luopua kaikista päivän suunnitelmista, nukkua päikkäreitä ja sylitellä eläimiä. Joskus kun annan itselleni luvan olla vaatimatta ja odottamatta, alankin siivota ja järjestellä. Tämä on sellaista voimauttavaa kuopsuttelua, mitä aivot rakastavat. Teen mitä huvittaa ja nautin siitä.
Sisäinen vaativuus hellittää näissä hetkissä ja oikein tunnen, miten solut täyttyvät kevyen kuplivasta energiasta. En imuroi, vaan pyyhin kaapista pölyjä. En mene salille, vaan sovittelen mekkoja. Järjestelen parveketta tai laitan kirjoja järjestykseen. Lopulta kaivan imurin esiin ja saatankin keittiön sijaan imuroida sohvan ja pari kissaa. Joskus löydän lasin viiniä ja tanssin aurinkoisessa olohuoneessa leijuvien pölyhiukkasten keskellä.
Ajoittain väsymys vaatii sohvan pohjalla makaamista. Netflix-maratonia ja pari muovisäkillistä karkkia. Villasukat jalassa hiipparointia ja peiton alle käpertymistä. Kun on päivän teholevännyt, jaksaa seuraavana päivänä olla enemmän avoimena.
Yhteistä väsymys-päiville on tarve yksinolemiselle. Akut latautuvat tyhjästä ilmasta ympärillä. Kun saa elellä päivää omaan tahtiin eikä kukaan ihminen halua mitään. Ei huomiota, ei ruokaa, ei puhetta, ei läsnäoloa. Kun saa olla hiljaa ja kuunnella lehtien havinaa. Näitä päiviä on harvassa. Siksi niitä osaa arvostaa. Siksi niitä kaipaa.
Olen yllättäen huomannut, että lapset osaavat tehdä ruokaa. Pestä pyykkiä ja imuroida. Käyttää koiria ulkona. Eivät ehkä halua, mutta osaavat! Nyt kun saan aivoni tajuamaan, että voin hivenen päästää irti, niin mitä kaikkea vielä sattuukaan.
Eilen tulin töistä kotiin ja pyykit oli ripustettu, ruoka oli valmiina ja koiria käytetty lenkillä. Hyvänen aika. Ehkä jatkossa voin useammin sanoa, että en jaksa enkä tahdo, joku toinen hoitakoon. Minä tarvitsen lepoa, aurinkoa ja ilmassa leijuvia pölyhiukkasia.
Seuraa Mutsimediaa myös Facebookissa ja Instagramissa!
Teksti ja kuva: Liina Sievers
