Asioita, joista vuoroviikkolasten kohdalla pitäisi puhua

Vuoroviikkoratkaisu vaatii yleensä enemmän yhteistyötä vanhemmilta kuin elämä saman katon alla, kirjoittaa Mutsimedian Kati Ala-Ilomäki. Mitä eron jälkeisessä asumisratkaisussa tulisi aina huomioida?

“Hän on sellainen vuoroviikkolapsi”, opettajakollega sanoi minulle.

Hän tarkoitti, että joka toinen viikko lapsella meni koulu hyvin ja hän tuli paikalle aamupala syötynä ja puhtaana. Joka toinen viikko taas lapsen koulupäivät kuluivat käytävillä riekkuen, aamupala oli syömättä ja hiukset sojottivat sinne tänne.

Olin kuullut ilmiöstä aiemminkin. Törmäsin siihen ensimmäisen kerran lasten harrastusten kautta. Harrastuksissa on nykyään mukana lapsia, jotka pääsevät treeneihin vain joka toinen viikko. Ymmärrettävästi, näiden lasten innostus harrastukseen helposti hiipuu, koska he eivät pääse kehittymään muiden tahdissa ja jäävät joukosta ulkopuolelle. Tilanne on epäreilu myös sille vanhemmalle, joka maksaa yleensä täydet treenimaksut, vaikka lapsi osallistuu treeneihin vain puolet ajasta.

Ikävä kyllä tästä ilmiöstä ei juurikaan puhuta.

Vuoroviikkoasuminen vaatii paljon yhteistyötä

Tutkimusten puolesta eroperheen lapsi voi hyvin silloin, kun eronneet vanhemmat tulevat toimeen keskenään ja pystyvät hoitamaan lapsen asiat ilman riitoja. Sillä, vuoroasuuko lapsi vai asuuko hän pääsääntöisesti vain toisen vanhemman luona, ei ole niin suurta merkitystä. Ja kääntäen, jos vanhemmat eivät tule toimeen keskenään, vuoroasuminen ei auta lasta voimaan paremmin.

Silti yhä useammin eroperheet valitsevat lapselle vuoroviikot, usein jonkinlaisen vanhempien välisen tasa-arvon nimissä eikä niinkään sen takia, että se olisi lapsen etu. Harvassa perheessä lastenhoito ja arjen pyöritys sujuu 50/50-periaatteella kun ollaan yhdessä, mutta eron hetkellä se vanhempi, jolla on arjessa ollut pienempi rooli, saattaa yhtäkkiä alkaa korostaa omaa rooliaan arjen sujuvuudessa hieman ylenpalttisesti.

Tilanteessa on kuitenkin yksi suuri catch. Yleensä eroon on jokin syy, jonka vuoksi eropari ei halua jatkaa elämäänsä yhdessä. Vuoroviikkoratkaisu vaatii kuitenkin yleensä enemmän yhteistyötä kuin elämä saman katon alla, mikäli homma halutaan hoitaa lapsen etu edellä.

Jos siihen ei kyetä ja sitä ei haluta, päädytään tilanteeseen, jossa liian moni lapsi tällä hetkellä on: Erolasten elämä on jakautunut kahteen toisistaan erilliseen “kuplaan”, joiden välillä lapsi yrittää selvitä. Puhutaan äidin ja isän viikoista, vaikka oikeasti merkitystä on vain lapsen viikoilla - ja jokainen viikko on lapsen viikko riippumatta siitä, missä kodissa hän asuu. Lapsella on oikeus tavata kumpaakin vanhempaansa riippumatta siitä, missä kodissa hän on yötä.

Itse olen aika jyrkästi sitä mieltä, että jos vanhempi ei ole valmis “omalla” viikollaan tuomaan lasta harrastuksiin eikä anna toisen vanhemmankaan tässä auttaa, ei kannata haaveilla viikko-viikko-systeemistä. Olen myös sitä mieltä, että jos lapsen arki toisessa kodissa rullaa hienosti ja lapsi pysyy virkeänä ja koulukuntoisena, ei ole lapsen edun mukaista, että joka toisen viikon hän joutuu yöpymään kotona, jossa hänestä ei huolehdita.

Lapsen tarpeet omien edelle

Kun lapsen asumista eron jälkeen mietitään, pitäisi huomioida myös lapsen persoonallisuus. Ihmiset ovat erilaisia. Osalle lapsista sopii vaihtelu, jota kahden kodin välillä asuminen tuo tullessaan tai ainakin järjestelyn hyödyt ylittävät haitat. Osa lapsista tarvitsee tasaisen arjen yhdessä kodissa eivätkä he voi hyvin vuoroasuessaan.

Tällaisissa tilanteissa vanhempien pitäisi uskaltaa tehdä ratkaisu, jossa lapsella on yksi koti ja toinen vanhempi hoitaa vanhempi-lapsi-suhteensa muilla tavoin kuin olettamalla, että lapsi tietyin vuorovälein asuu hänen kanssaan. Sekin on mahdollista. Hyvä suhde lapseen ja vanhemmuus eivät ole kiinni yöpymisistä.

Ymmärrän, että tämä voi tuntua kurjalta siitä vanhemmasta, jonka luona lapsi ei asu. Mutta sellaista vanhemmuus ja aikuisuus on: pettymyksen sietämistä ja lapsen tarpeiden asettamista omien tarpeiden edelle.

Jaa tämä kirjoitus vuoroviikkoasumisesta somessa ystävillesi ja tutuillesi!

Seuraa Mutsimedian myös Facebookissa ja Instagramissa!

Teksti: Kati Ala-Ilomäki, kuva: Shutterstock