Äidin ja lapsen pyörälenkki sai hurjan käänteen: ”Suuret kysymykset valtasivat pienen mielen”

Äiti ja lapsi löysivät metsäpolulta tiedottomassa tilassa makaavan nuoren naisen. Mutsimedian Senni Loikala pohtii, miten raskasta kokemusta voi käsitellä pienen koululaisen kanssa.

Pyörälenkillä seitsemänvuotiaan esikoisemme kanssa tapahtui jotain täysin odottamatonta. Metsän reunalla, kapealla polulla makasi tiedottomassa tilassa nuori nainen. Paikalla ei ollut ketään muuta. Kehotin lastani odottamaan hieman kauempana hiekkatiellä, ja säntäsin naisen luokse.

Pian vastasin hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin puhelimessa. Sain ohjeeksi potkaista naista kevyesti jalkapohjaan, jotta hän ehkä virkoaisi. Silmät aukesivatkin vaivoin raolleen ja punatuilta huulilta tuli muutama lyhytsanainen vastaus: hänellä oli ikää reilu 20 vuotta ja hän sanoi ottaneensa yliannostuksen lääkkeitä. Silmät sulkeutuivat uudelleen.

Silittelin naisen olkapäätä ja kerroin, että apua on tulossa. Sujautin polulle tippuneet silmälasit hänen takkinsa taskuun. Hänen kätensä tärisi kuivien havunneulasten päällä, ja metsä henkäili hiljaa ympärillämme sateen jälkeen.

Lapseni oli hivuttautunut lähemmäs. Ambulanssin sireenit soivat kaukana, ja siirryimme tielle viittomaan – täällä, tulkaa tänne.

Ensihoitajien saavuttua jatkoimme lapseni kanssa matkaa. Pururataa polkiessamme hänen mieleensä nousi suuria kysymyksiä. Mitä tarkoittaa lääkkeiden yliannostus? Halusiko nainen kuolla? Onko hänellä lapsia?

Kerroin, että naisella ikävä kyllä oli elämässään suuria ongelmia ja toivoton olo. Lohdutin, että nyt hän saa apua ja monet voivat selvitä rankoistakin vaikeuksista ottamalla apua vastaan.

Sanoin, etten voi tietää, onko hänellä lapsia. Kerroin, että Suomessa huolehditaan, että lasten on turvallista olla ja elää. Tarvittaessa lapsille järjestetään paikka sijaisperheestä tai lastenkodista. Jälleen suuret kysymykset valtasivat pienen mielen: Mitä vanhemmat voivat tehdä lapselle, jos molemmat ovat humalassa? Millaista lastenkodissa on?

On tärkeää opettaa lapselle, että jokaisella on velvollisuus hälyttää apua paikalle tilanteen vaatiessa. Lapseni kertoi, että häntä pelottaisi eikä hän haluaisi mennä lähelle, jos joutuisi yksin vastaavaan tilanteeseen. Hätäkeskukseen olisi silti soitettava, kerroin – se voi olla avun tarvitsijan viimeinen mahdollisuus selviytyä.

”Haluan mennä kotiin. Se oli hurjaa”, lapseni totesi ymmärrettävästi. Sinä iltana juttelimme tapahtuneen herättämistä ajatuksista joka kerta, kun lapsi halusi ja vietimme rauhallista aikaa perheen kesken, välillä myös höpsötellen.

Nukkumaan käytyäni kuvittelin, miltä metsäpolulta löytynyt nainen oli näyttänyt noin 20 vuotta sitten, alle kouluikäisenä. Ehkä kuluneeseen My Little Pony -collegeasuun pukeutunut ruskeahiuksinen tyttö oli keinunut yksin pihalla, koska ei voinut mennä kotiin. Ehkä hän viimein asteli sotkuiseen eteiseen mahdollisimman hiljaa, ettei häntä huomattaisi ja vilkaisi pelokkaasti olohuoneeseen: olivatko äiti ja isä jo nukahtaneet outoihin asentoihin lattialle tyhjien tölkkien ja pullojen keskelle?

Huono-osaisuus on tutkitusti ylisukupolvista. Alhainen elintaso ja status, niukkuus, rytmitön arki, riippuvuudet ja muut elämänhallinnan haasteet voivat kulkea suvuissa ja perheissä. Iskuista ei enää välttämättä selviä, kun niitä on tullut liikaa pienestä pitäen.

Olen kiitollinen, että lapsemme haluaa käsitellä vaikeita kysymyksiä kanssani. Uskon, että ravisuttavienkin kokemusten jälkeen turvallisuuden tunne palautuu ikätasoisen keskustelun ja lempeän läsnäolon kautta.

Lapsen katse väistämättä ennen pitkää osuu elämän pimeimpiin nurkkiin, ja ymmärrys ihmisyydestä kasvaa. Silloin lapsi tarvitsee turvallista aikuista erityisen paljon.

Seuraa Mutsimediaa myös Facebookissa ja Instagramissa!

Teksti: Senni Loikala, kuva: Shutterstock